Vanha meritie

Kuva: Päivi Tjukanov

Keskiaikainen Meritie Hämeen linnasta Raaseporiin ja meren rantaan kulki Valajärven kautta. Tule kulkemaan kanssamme pitkin tätä historiallista reittiä.

Vanha meritie oli toinen Hämeen tärkeistä sisämaasta rannikolle johtavista vanhoista yleisistä maanteistä. Tietä pidetään keskiaikaisena, sillä sen alkuhistoriaa ei tunneta. Meritie on merkitty 1500-luvun karttoihin. Sitä kutsuttiin myös nimillä Suolatie ja Vaasa-Tammisaaritie. Janakkalassa tiellä oli kaksi haaraa, itäinen ja läntinen.

Etelästä meritie lähti Suomenlahden rannikolta Tammisaaren Raaseporin linnasta Vihdin ja Lopen Launosen kautta Janakkalan Vähikkälään ja Rehakan Unikon linnan, Janakkalan kirkon, Turengin ja Hämeen linnan kautta Vaasaan. Janakkalaan  pohjoisesta tullessa se haarautui länteen päin Mustisuon jälkeen ennen Rehakan ja Vähikkälän kylien rajaa, joka kulki Rajatöyrään mäen päällä. Sieltä tie kulki Niinisalonsuon reunaa seuraten ja ohittaen Piikakiven Valajärven itärantaa pitkin saapuen Uotilaan ja Kurikan kestikievariin. Leipijärven kautta meritie kiersi Vanhalan pellon ja saapui Jurvintien ja Soimintien risteykseen, josta sen yhä vieläkin käytössä oleva, vanha linja vei Pelinojan peltomaisemassa Nummisten Myllytietä pitkin Jokiniemeen.

Meritien itäinen linja kulki Rajatöyräänmäestä kohti Vähikkälää, ja sen varrella oli Anttilan kestikievari. Vuoden 1624 asiakirjojen mukaan Antti Hannunpoika Anttilalla oli kestikievarioikeudet. Meritie jatkui Toivanjoen vanhan sillan läheltä Launosiin ja yhtyi läntiseen reittiin Jokiniemessä, kulki Läyliäisten kautta Vihtiin, Tammisaareen ja Raaseporiin.

Piikakivi, Piikakiventie ja Niinisalonsuo

  Sivulla käytetyt lähteet:

  • Vähikkälän kyläkirja. Elämää Vähikkälässä.
    Turenki 2009. ISBN 978-952-5756-0
  • Matti Vakkilainen: Vanhoilla valtateillä – Kruunuteiden ja kansanpolkujen vuosisataisia vaiheita,  Scan-Auto 1982 
  • ⇒ https://www.hamewiki.fi/wiki/Vanha_meritie

Vanha Meritie Janakkalassa Valajärven ja Vähikkälän läheisyydessä

Matti Vakkilainen:
Vanhoilla valtateillä – Kruunuteiden ja kansanpolkujen vuosisataisia vaiheita,
Scan-Auto 1982

Seuraavat otteet ovat kirjasta Matti Vakkilainen, Vanhoilla Valtateillä – Kruunuteiden ja kansanpolkujen
vuosisataisia vaiheita, 1982. Kirjassa kuvataan Vanhan Meritien reitti Janakkalan kirkolta Lopen kirkolle. Valajärvi ja Mustisuo mainitaan useammassa kohdassa. 
Alla olevat sitaatit ovat kirjan sivuilta 324-325 ja 332-335.

Perimätiedon mukaan Meritie on kulkenut merenrannikolle Porkkalan niemen kainaloiden kauppapaikoille ja myöhemmin niemennokan satamaan. Pituutta Meritielle kertyy toistasataa kilometriä, ajallista ulottuvuutta arvaamattoman paljon. Muiden Hämeen sydämestä rannikolle johtaneiden varhaisten kansanteiden lailla se juontunee tavastien vapaasta kaupasta kruununvallan takaisina aikoina. Etenkin Janakkalan kautta Lopelle koukannut haarauma saattaa olla tavastista alkuperää, koska Hämeen muinaisen linnajärjestelmän eräät eteläisimmät vartiomäet näyttävät pitäneen silmällä juuri tätä suuntaa.

Koska Meritien varhaisimmat kulkijat ilmeisesti olivat lähtöisin sieltä mistä Härkätiekin, Sydän-Hämeen suuren keskusvesistön vanhoista ja väekkäistä ranta-asumisista, voidaan Meritien lähtökohtina pitää samoja muinaisia liikennesolmuja, vesi- ja polkureittien solmuja, joista Härkätie alkoi purkautua omalle taholleen lounaaseen.

Tie Janakkalasta Lopelle muodosti viiston yhdyssäikeen Vantaan suulle vieneeltä Hämeentieltä Porkkalaan johtaneelle Meritielle. Se sivusi Janakkalassa Hakoisten kuulua linnavuorta, hieman etelämpänä Unikonlinnan kalliota ja sitten eräitä vähäisempiä vartio-, hälytys-, pako- ja sulkupaikoiksi otaksuttuja linnamäkiä. Vartiovuorien ketjuissa on nähty viittaus jo hamassa muinaisuudessa noudatettuihin kulkusuuntiin merenrannikolta Sisä-Hämeeseen. Rannikolta vihollisia lähinnä saatettiin odottaa, ja sieltä se kronikkatietojen mukaan yleensä tulikin – kerran jaarli Birgerin johtamana valloitusjoukkonakin, jonka maihinnoususatamaksi muiden muassa myös Porkkalan tienoo ja Vantaansuu on asetettu ehdolle. 

Vaatimattomampia kulkijoita tiellä sen sijaan on varmuudellakin nähty jo keskiajalla, jolloin se toimi Lopen seudun harvalukuisen erämaa-asumisen yhteytenä ensin Vanajan ja sitten Janakkalan emäkirkolle, kunnes Loppi sai oman pappinsa. Uuden ajan alussa tien varrelta tavataan nimismiestaloja, 1600-luvun ensi kymmenillä nimeltä mainittuja kestikievareita kuten ”Nijchkälä by” ja Sajaniemi. 1700-luvun kartoilla se selitetään maantieksi Hämeenlinnasta Vihtiin, mikä siis vielä silloinkin muistutti sen kuulumisesta haaraumana juuri Vihdin kautta rannikolle juosseeseen vanhaan Meritiehen.

Alkumatkasta tie ylitti kaksi Kernaalanjärveen purkautuvaa leveähköä virtaa, Räikälänjoen ja Heinäjoen, joiden siltoja valitettiin 1500-luvulla kapeiksi ja huonosti rakennetuiksi. Jälkimmäiseltä joelta tie kiipesi ”Peninkulmatukkimäelle” ja laskeutui siellä ilmeisesti seisseen puisen virstanpylvään ohi Unikonlinnan kupeelle, ”Unikonportille”, kuten vanha rajakartta kertoo.

Vanhan Meritien reitit Valajärven ja Vähikkälän läheisyydessä (s 333)

Vielä 1600- luvulla tie jakautui Unikonportilla vanhoille valtapoluille tunnusomaiseen tapaan kahdeksi haaraumaksi, jotka yhtyvät uudelleen vasta peninkulman päässä Vähikkälässä. Haaraumat ovat siinä mielessä kiintoisia, ettei kumpikaan niistä kautta matkan noudata Janakkalasta Lopelle nykyisin johtavaa jo kärryliikenteen ajoilta peräisin olevaa maantietä. Vielä kärrykaudella jonkin verran käytetty mutta sitten hylätty itäisempi haarauma kiersi Unikonlinnan itä- ja kaakkoispuolelta. Jälki erottuu selvästi linnakallion takaisella metsärinteellä kivivallien ja vaatimattomien, säiden sortamien pengerryksien ansioista, vaikka kuusikko peittää tiuhana viitana varsinaista tienpohjaa. Kulku käy nykyään paljon helpommin tienvieren metsää kuin itse tietä. Metsistä jälki laskeutuu Rehakan kylän pelloille, juoksee niillä tilustienä ja katkeaa Kavannin talon pihaan. Lyhyt kaari siitä likelle Rehakanjärven itäpäätä, mistä lähtien nykyinen maantie viitoittaa vanhan kulkua miltei Vähikkälään saakka, on hävitetty peltoja käännettäessä.

Läntinen haarauma, josta ei myöhemminkään kehkeytynyt jalka- ja ratsupolkua laveampaa, vei Unikonportilta linnamäen pohjoispuolitse aluksi suoraan länteen Haapajärven ja Rehakanjärven kapealle kannakselle ja sen halki Irjalan syrjäiseen asumaan. Rehakanjärvestä kannaksen kylkeen työntyvän Nuotanlahden pehmeikköisen pohjan ura ylitti pitkän suoportaan varassa; nyt peittää porrasta kannakselle vetäistyn kylätien vahva sorapenger. Irjalasta ura taittui kohti etelää, missä salot syvenivät laajoiksi honka-, kanerva- ja jäkälänummiksi ja missä Tunturivuoren, Sauvalanmäen sekä hauturoiden kuopittaman Lukkojenmaan kaltaiset mahtavat jyrkkärinteiset kyömyt toimivat katoamattomina rastimerkkeinä.

Tunturivuoren alla Kalliosyrjän rajapatsaan kohdalla uraan yhtyi toinen samanlainen, luoteesta Asemin kylästä tullut muinainen nummipolku, minkä jälkeen reitti jatkui Sauvalanmäen ja Lukkojenmaan välisen kurun pohjaa myöten likelle Valajärveä ja laskeutui järven itärantaan rajoittuvalle Mustisuolle.

Ojituksen kantavaksi kuivaama ja metsittämä Mustisuo ei entisaikaankaan ollut liian vetelä ylitettäväksi. Suon poikki mentiin luonnollisesti siitä, missä se oli kapein, ja sopiva kapeikko muodostui eteläreunasta suon keskustaa kohti työntyvän kallioniemekkeen kohdalle. Hämärtynyt polunjälki mataa yhä Mustisuon poikki niemekkeen kärkeen, mutta varmin todiste entisaikaisesta ylikulusta piilee kuten tavallista suon kuivahtaneiden pintakerrosten alla. Tutkainkepillä luodaten sinne peittynyttä tiivistä kapulasiltaa voi seurata satakunta metriä. Sillan kansi koostuu polun poikkisuuntaan vieri viereen asetetuista hirrenpätkistä ja kapuloista, joiden alle on laskettu pitkittäiset tukihirsiparit. Kannen tuskin metrin metrin leveys viittaa vain jalka- ja ratsuportaaseen, uran kulkumaastot ja yhä häämöttävät jäljet Irjalasta alkaneella välillä niinikään ainoastaan ratsupolkuun. Pyörällisin ajoneuvoin ei ollut yrittämistä polulle enempää kuin portaallekaan, jotka ilmeisesti ovat peräisin kärrykautta paljon varhaisemmilta ajoilta.

Mustisuolta läntinen haarauma eteni Valajärven kaakkoispäähän Piikakiven harjulle, Sauvalan kylän maille, minne myös itäinen ura – Rehakasta lähtien sama kuin nykyinen maantie – omalta taholtaan päättyi.

1800-luvulla tuli tavaksi jatkaa matkaa Vähikkälästä Lopelle Launosten kautta, toisin sanoen suoralta linnuntieltä varsin kauan itään poiketen. Launonen kohosi jopa Janakkalan ja Lopen välisen taipaleen kievarikyläksi, puolimatkankrouviksi siihenastisen Vähikkälän sijaan, ja maantie kiinteytyikin kerta kaikkiaan Launosten reitille, jota se tänäänkin noudattaa. Mutta aikaisemmin oli loppumatka Lopelle taivallettu toisin, oikoteitse kaukaa lännestä Launosten ohi, kaikkein varhaisimmin Vähikkälänkin sivuitse. Vanha ratsutie Lopelle, joksi Unikonportilla eronneet haaraumat Valajärven Piikakivenharjun kupeella jälleen yhtyivät, suuntautui näet harjulta suoraan etelään pienelle Leipijärvelle jättäen Vähikkälän kyläkummut taloineen lähes parin virstan päähän syrjemmälle. Tämä ikivanha ”ohikulkutie” on yhä tallella, ei tosin alkuperäisenä ratsupolkuna, mutta mitoiltaan ja laadultaan erittäin vaikuttavana kärrytienä. Sen nykyisinä tarkkoina rasteina voidaan mainita Uotilan, Mäenpään, Kurikan ja Leipijärven talot. Vähikkälän, muinaisen Vehkolan, saatua 1600- luvun alkuun mennessä kievarinsa – asiakirjoissa tosin ”Nijchkäläksi” vääristyneenä – rupesivat pitkämatkalaiset luonnollisesti poikkeamaan kylässä. Janakkalasta päin tultaessa sinne päästiin nykyisen maantien mukaisesti, sitä jo silloin edeltänyttä kyläpolkua Terrisuon itäpuolitse, ja kievarista matkaa jatkaessa oli edullisinta kulkea Komoportin kautta Leipijärvelle, missä siis jälleen tavattiin Lopen tie.

Janakkalan ja Lopen välisen suvitien suuntaisesti juoksi vanha talvireitti joenvarsien alanteita, nummitasanteita ja järvien jääkenttiä myöten. Janakkalasta lähdettyä ajettiin aluksi Heinäjoen eli Hyvikkälänjoen vartta Haapajärvelle ja sieltä nummien yli Valajärven pohjoispäähän Ratalahden pohjukkaan, likelle kuvattua Mustisuon porrasta. Ratalahden nimeen sisältyy suoranainen muisto rekien talvittain uurtamasta urasta, ajoradasta. Jäätynyttä Valajärveä myöten päästiin Vähikkälään ja Sauvalaan, niistä edelleen puronnotkelmia seuraten ja siten mäet välttäen Kesijärvelle, josta Nummistenjoki niittyineen johdatti sekä Sajaniemen majatalon että Lopen kirkon suuntaan. Edelleen etelään jatkaessa kantoi seitsenkilometrinen Loppijärvi reet tai rekiraidot kuormineen miltei Läyliäisiin saakka.

Meritien kulkijat

Markkinat Hämeenlinnassa vetivät kauppiaita Vähikkälän kautta Länsi-Uudeltamaalta asti vielä 1950-luvulla. Hämeenlinnassa Poltinahon kentällä pidettiin hevosmarkkinoita ja kauppatorilla myytiin elintarvikkeita. Hevosten vetämät rattaat ja reet vyöryivät jonossa kohti kaupunkia. Hevosmarkkinoille tultiin Inkoostakin asti, ja myös Aleksis Kivi kuvasi Rehakan Unikon muinaislinnaa teoksessaan Seitsemän veljestä.

Birger Jaarlin kulta-aarre

Birger Jaarli teki ristiretken Hämeeseen vuonna 1292 tai 1293 kiusallisen pakanallisia hämäläisiä käännyttämään. Hänen kulkureittiään ei tunneta, mutta täällä Valajärvellä ollessa on varsin mieluisaa uskoa, että kulkutie rannikolta Hämeenlinnaan oli juuri Valajärven etelärannalla. 

Töitä teetettiin ruokapalkalla kuten myöhemmin rautateitä rakennettaessa. Työmaa tarvitsi kuitenkin hankintoihinsa rahavaroja. Kasöörin hallussa ollut kultakassa tietenkin ryöstettiin ja hädissään ryöstäjät piilottivat sen läheiseen suohon, jossa se edelleenkin on.